Infinitiivi
Infinitiivi (vanhemmissa suomen kieliopeissa joskus nimitapa) on yksi verbin infiniitti- eli nominaalimuotojen tyypeistä.
Infinitiivin käsitteestä ja määritelmästä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Infinitiivit ovat nominaalimuotoja eli verbinmuotoja, jotka eivät taivu verbin tyypillisissä taivutuskategorioissa (persoona, aikamuoto, tapaluokka). Infinitiivejä on eurooppalaisessa kielioppiperinteessä usein rinnastettu substantiiveihin (nomineihin), koska ne voivat monissa eurooppalaisissa kielissä toimia substantiivin tapaan tietynlaisten verbien objekteina (haluan olla rauhassa, vrt. haluan rauhaa) ja joskus subjekteina (minua ärsyttää istua melussa, vrt. melu ärsyttää).[1] Infinitiivit on kuitenkin pidettävä erillään varsinaisista verbaalinomineista (teonnimijohdoksista), sillä infinitiivit eivät yleensä taivu eivätkä käyttäydy lauseessa substantiivin tapaan kuin hyvin rajatusti.[2]
Infinitiivit ilmaisevat usein toiminnan tarkoitusta ja ovat siten lähellä konverbeja (verbiadverbeja). Erona on se, että konverbit ovat verbin vapaita määritteitä (adverbiaaleja), infinitiivit taas verbin (tyypillisesti esimerkiksi tahtomista, aikomista, käskemistä, täytymistä, pystymistä, alkamista tms. ilmaisevan verbin) pakollisia määritteitä (argumentteja). Monet suomen kieliopeissa perinteisesti infinitiiveiksi luokitelluista muodoista ovat kielitypologisesti paremminkin konverbeja.[2]
Suomen infinitiivi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen kieliopeissa infinitiiveiksi on perinteisesti luokiteltu ne nominaalimuodot, joilla (toisin kuin partisiipeilla) ei ole sijataivutusta tai on vain joitakin sijamuotoja. Tällaisia infinitiivejä on eri kieliopeissa erotettu kolme[3], neljä[4] tai viisi[5]. Persoonamuodot muodostetaan lisäämällä muotoon possessiivisuffiksi, ei verbien persoonapäätteitä. I infinitiivin translatiiviin ja V infinitiiviin liittyy aina possessiivisuffiksi, samoin useimmiten II infinitiivin inessiiviin, tietyissä tilanteissa myös III infinitiivin abessiiviin.
Neljännen ja viidennen infinitiivin asema on kyseenalainen. Ison suomen kieliopin mukaan niin kutsuttu "neljäs infinitiivi" on verbin teonnimen käyttöä verbiliitossa, kun taas "viides infinitiivi" on tietynlainen adverbiaali.[3] Suurin osa neljännen infinitiivin tunnustavistakin lähteistä erottaa sen teonnimestä, joka taipuu kaikissa sijamuodoissa, kun taas neljännessä infinitiivissä on kyse käskyrakenteesta (se on tekeminen, sitä ei ole tekemistä)[5] tai jatkuvaa tekemistä ilmaisevasta rakenteesta tekee tekemistään.[6] Viidettä infinitiiviä on kutsuttu myös propinkvatiiviksi[7] ja proksimatiiviksi.[8]
Esimerkki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Nimitys | I infinitiivi | II infinitiivi | III infinitiivi | IV infinitiivi | V infinitiivi |
|---|---|---|---|---|---|
| Tunnus | A | E | MA | MINEN | MAINEN |
| persoonamuodot |
laulaa
|
inessiivi: laulaessa
instruktiivi: laulaen |
laulama taipuu seuraavissa sijamuodoissa: |
laulaminen taipuu seuraavissa sijamuodoissa:
|
|
| passiivi |
inessiivi:
|
instruktiivi:
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ VISK - § 490 Mitä infiniittisyys on; infinitiivit ja partisiipit scripta.kotus.fi. Viitattu 30.3.2025.
- ↑ a b Jussi Ylikoski: Defining Non-finites: Action Nominals, Converbs and Infinitives. Finnish Journal of Linguistics, 1.1.2003, nro 16, s. 185–238. ISSN 2814-4376 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
- ↑ a b Hakulinen, Auli et al.: § 492 Kolme infinitiiviä: yleiskatsaus Iso suomen kielioppi. Viitattu 22.6.2023.
- ↑ Pirjo Hiidenmaa, Sari Kuohukoski, Erkki Löfberg, Helena Ruuska, Tiina Salmi: Piste. Lukion äidinkieli ja kirjallisuus 1–3, s. 250. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 951-1-18839-9
- ↑ a b Hakulinen, Lauri: Suomen kielen rakenne ja kehitys I. Otava 1941.
- ↑ 2.5.2.2.1 Infinitiivit fl.finnlectura.fi. Viitattu 22.6.2023.
- ↑ Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys, s. 209–210. (4.painos) Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-04680-2
- ↑ Jussi Ylikoski: Havaintoja suomen ns. viidennen infinitiivin käytöstä. Sananjalka, 2003, 45. vsk, nro 1, s. 7–44. Turku: Suomen Kielen Seura ry. Artikkelin verkkoversio.